Ollessani lavalla, tunnen kehoni kiristyvän jonkin ympärille. Se ikäänkuin pakottaa itsensä
sulkeutumaan, ettei mitään pääsisi karkuun, mikään ei pääsisi pinnalle kertomaan sisälläni
tapahtuvasta asiasta. Ärsyynnyn tuohon oloon ja ajatukseni karkaavat omille teilleen; alan
keskittymään itseni rauhoittamiseen ja rentouttamiseen. Löysään jännittyneet hartiani, rintakehäni, annan hengityksen valua palleaan ja sama liike valuu lantiota pitkin reisiin ja lopulta jalkateriin, missä kaikki jännityksen kuona-aineet valuvat pois. Tunnen oloni tyyneksi, virtaavaksi ja avoimeksi.
"'Minä olen tässä, minun kehoni hengittää." Jännitys katoaa ja huomaan olevani jossain muualla, ihminen vieressäni on tuttu toisesta todellisuudesta. Hän on rakkaani, elämäni, ihanin ja kaunein asia maailmassani. Hän on peloissaan, hän katsoo minua silmiin ja rukoilee anteeksiantoa. En voi antaa sitä, hän on tehnyt minua kohtaan jotain väärää, en vain tiedä mitä. Se alkaa sattumaan vatsassa, leviää rintakehään ja lamauttaa hengitystä. "Älä nyt kiristy hengityksen ympärille, anna sen vaikuttaa." Minut valtaa pelko menetyksestä. Toinen vaatii häntä omakseen. Viha alkaa levitä käsistä jalkoihin, muuttaen hengityksen, jännittäen kehon valmiuteen. Se ei jäykistä estävästi, se kiihottaa olotilan johonkin suurempaan. Annan sen kasvaa, sen on saatava elää sisälläni, sen toisen ihmisen, hänen elämänsä on näytettävä, hänen tarinansa on kerrottava.
Löysin tänään ajatukselle kodin, se asuu kielen takana.
-Mikko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti